sunnuntai 4. elokuuta 2019

Pari viikkoa Velhoa takana

Huomenna tulee kaksi viikkoa Velhomaista elämää täyteen, ja samalla Velho täyttää 10 viikkoa. Otankin varmaan huomenna ekaa kertaa kymppiviikon kunniaksi itse seisotuskuvat Velhosta - mikäli saan ton Annin mukaan auttamaan. Jaan niitä sitten myöhemmin blogissa. Huomenna päästään myös leikkitreffeille tapaamaan kaverin espanjanvesikoiraa! Se onkin koiratyyppi, jota Velho ei ole vielä nähnyt.

Kallio Block Party
Päivät vaan kuluu enkä itsekään oikein pysy kärryllä mitä kaikkea tässä nyt on tullut tehtyä viime postauksen jälkeen. No, eilen ainakin oltiin Velhon kanssa illalla Kallio Block Partyssa Helsingissä kavereideni kanssa. Tämä oli loistava sosiaalistumistilaisuus! Eteneminen Kalliossa oli hidasta - Velho taisi olla jo vähän väsynyt metroilusta ja  uuteen paikkaan tulosta, joten jumitti vähän väliä, ja siksi jouduin kantamaan sitä suurimman osan ajasta. Ei sillä, Velho kyllä jumittaa tavallisillakin kävelyillä, mutta tuolla en voinut mitenkään päästää sitä vapaaksi vauhdittaakseni menoa, enkä koko ajan halunnut syöttää namiakaan. Istuttiin iltaa Om'pussa parisen tuntia, ja Velho väsähti aika nopeasti, nukkui ihmisten syleissä ja lattialla. Eipä se baarista ja sen hälystä tuntunut hötkyilevän lainkaan, otti rennosti vaan. Kun käveltiin takaisin metroon - Velho mun sylissä - jäi mieleen eräs kohtaaminen parin nuoren naisen kanssa, joista toinen sanoi Velhon olevan söpöin koira jonka hän on eläissään nähnyt 😃.
💚

Tuolla reissulla metromatka ei ollut kyllä Velhon ensimmäinen, sillä me ehdittiin jo aiemmin käydä Helsingin keskustassa ja metroilla samalla. Nyt on siis julkisista bussi ja metro koettu, juna ja spora vielä kokematta. Reippaasti Velho on ollut joka paikassa! Keskelle Mannerheimintietä jätti merkkinsäkin (ei se kyllä oikeasti vielä varsinaisesti merkkaile) 😄. Kaupunkisosiaalistamisen lisäksi ollaan käyty tutustumassa pari kertaa lyhyillä lenkeillä myös metsään! Velho on saanut kulkea maastossa vapaana, ja pysynytkin hyvin poluilla ja ylipäätään mun lähellä - aika paimenkoiramainen ominaisuus. Tosin tämä voi kyllä vielä muuttua sen kasvaessa 😆 mutta ollaanhan me kyllä näiden kahden viikon aikana vahvistettukin kontaktia ja luoksetuloa tosi paljon, ja toivon, että noista tulee sen vahvuuksia sen kasvaessa.

Syöminen Velholla on onneksi parantunut hienosti ekoista päivistä. Nyt se on tosi ahne, ja namiakin voi kouluttaessa käyttää, mutta silti se syö kaiken ruokansa hyvällä ruokahalulla. Toisten koirien ohittamiseen olen taas ottanut viime kerran jälkeen uuden lähestymistavan. Aina ei voi kaikkia moikata ja haluan myös opettaa Velhon ohittamaan toiset. Päätinkin ostaa nakkia superherkuksi, ja sellaiseksi se osoittautuikin. Kun näemme koiran, pyydän Velhon kontaktia (siis kutsun sitä nimeltä), ja tarjoan pientä nakinpalaa. Tämä on toiminut! Isot kehut saa tietysti nakin lisäksi. Juustonpalat tai kuivanamit eivät saaneet Velhoa luopumaan toiselle koiralle tuhahtelusta/haukkumisesta, mutta nakilla saan sen huomion. Toki se kääntää heti sen jälkeen katseensa toiseen koiraan, mutta pyydän huomiota aina vaan uudestaan, ja olen sen saanut. Vaikka tämä on nyt toiminutkin, niin kyllä mä silti haluaisin saada siitä ylipäätään sellaisen, ettei se kokisi mitään tarvetta reagoida toiseen koiraan. Tällä hetkellä nyt pyrin ainakin vahvistamaan sen kontaktin ottoa tilanteessa, jossa se näkee toisen koiran hihnalenkillä. Silloinkin kun moikataan, olisi kiva jos se ensin ottaisi kontaktin, ja vasta luvan saadessaan moikkaisi. Tähän on kyllä vielä pitkä matka 😆. 

Eilen tuli kiva uutinen: Velhon isästä Graysta oli tullut kansainvälinen muotovalio! Nyt on molemmat vanhemmat inttivalioita, toivottavasti Velhokin sitten joskus... no, ei mennä vielä asioiden edelle. 

Nallen kanssa on hyvä 💚
Kivaa meillä on ollut, mutta on tää työlästä myös! Vaikka Velho onkin ihan sairaan söpö pulloharjapartansa kanssa, niin odotan myös sitä, kun se kasvaa aikuiseksi, osaa jo jotain ja elämä asettuu uomiinsa. Nyt on vaan tehtävä se pohjatyö loppuelämää ajatellen 😊.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Velho tuli taloon

Maanantaina tasan kahdeksanviikkoinen Mihan Aitovirna, tutummin Velho (lempinimiä jo ainakin Vekku, Vekkuli...), tassutteli elämääni. Kuudetta päivää tässä Velhoillaan, sillä vasta nyt on löytynyt hyvä hetki blogin päivittämiselle. Ekat kolme päivää vietettiin ihan vaan kotona tutustuen, torstai-illalla lähdettiin sitten mökille.

Yhteiskuva kasvattajalla hetkeä ennen lähtöä kotiin
Tähän mennessä Velho on kyllä tuntunut helpommalta pennulta kuin mitä Ukko oli kaksi vuotta sitten. Toisaalta odotan, että siitä kuoriutuu hetkenä minä hyvänsä kunnon monsteri. Nyt se on kuitenkin ollut kaikessa pentuudessaan melko maltillinen. Toki sen tekee mieli maistella kaikenmoista ulkona, mutta ei se kuitenkaan imuroi kaikkea, ja varsinkaan kiviä, kuten Ukko (se on kylläkin kummallisen kiinnostunut kuolleista koppakuoriaisista 😄). Se ei myöskään - ainakaan vielä - hyöki hullunkiilto silmissä ihmisten kimppuun naskalihampaillaan. Mä olen vasta kerran joutunut laittamaan laastarin Velhon takia, eikä se ole rikkonut vielä yhtäkään vaatetta, kuten ei mitään muutakaan tavaraa. Toisaalta Ukko kyllä varmaan helpottaa tässä, sillä Velho saa purettua rajuimmat energiansa sen kanssa leikkimällä. Ja onhan nyt vasta tietysti ensimmäinen viikko, monet asiat ehtii vielä muuttua moneen kertaan.

Kotimatkalla (anteeksi maaninen ilmeeni 😂)
Sisäsiisteys on lähtenyt ihan hyvin käyntiin. Kyllähän Velho heti ensitöikseen kotiin tultuaan pissasi kaksi kertaa matolle, mutta sittemmin on tuntunut, että se pissaakin vähemmän kuin Ukko. Kotona kerrostalossa pissoja on kuitenkin tullut sisälle, koska aina ei viidennestä kerroksesta pääse niin nopeasti ulos. Täällä mökillä on tullut sisälle vain yksi pissa, ensimmäisenä yönä. Toisena yönä ei Velho pissannut kertaakaan, ei sisälle eikä ulos! Siitä olen aika vaikuttunut. Kaikki tarpeet on päivisin tehty ulos.

Tiistaina, eli ensimmäisenä kokonaisena päivänä yhdessä, meillä oli vähän ongelmia syömisen kanssa. Velho nimittäin jätti päivällisestään osan kuppiin, ja iltapalaan hyvä kun koski. Tämä oli mulle aivan uutta, sillä Ukko on ihan alusta asti ollut sellainen, että kaikki menee hetkessä. Olin kuitenkin antanut päivällä jonkin verran namia - en nyt hirveästi, mutta kuitenkin - pienissä koulutushetkissä ja lenkillä etenemisen nopeuttamiseksi. Samoin annoin todennäköisesti alussa vähän turhan isoja annoksia. Namia vähensin siis minimiin ja annoksiakin pienensin hiukan, ja nyt maistuu jo paremmin.

Toinen asia, mikä on näiden päivien aikana hiukan huolettanut (jos nyt tässä vaiheessa mitään vielä voi sanoa) on se, että Velho vaikuttaa äänekkäämmältä kuin Ukko samanikäisenä. Ei se juuri leikkiessään hauku, mutta kun on nälissään ja huomaa mun tekevän ruokaa, se usein yrittää komentaa. En ole kyllä koskaan reagoinut siihen mitenkään, ja ruuankin annan vasta kun se on hiljaa (vaadin myös istumista ennen kuin saa ruuan - nopeasti Velho on alkanut hoksaamaan jutun juonen). Mikä mua on tässä äänenkäytössä eniten mietityttänyt, on se, että Velholla tuntuu olevan hieman taipumusta kiihtyä ja haukkua ohi kulkeville koirille, varsinkin isommille - eikä namittaminen tai muuten huomion pyytäminen ole auttanut siinä tilanteessa. En missään nimessä halua siitä remmirähjää, jos vaan voin asian välttää, joten olen nyt laittanut ohitusharjoitukset syrjään hetkeksi ja pyrkinyt moikkaamaan mahdollisimman monia erinäköisiä koiria ulkona ollessamme jotta Velhon itseluottamus suhteessa muihin koiriin kasvaa. Ohittamiseen keskitytään sitten enemmän myöhemmin.

Yksinolon harjoitteleminen meillä on lähtenyt hyvin käyntiin! Olen jättänyt Velhon yksin aina vain silloin, kun se käy lepäämään ja on väsyneessä mielentilassa. Samalla olen kuvannut sitä, ja katsonut suoraa lähetystä kännykän kautta 😃 Keskiviikkona tehtiin ennätys - puoli tuntia - jonka aikana Velho heräsi, kävi juomassa, ja sen jälkeen tassutteli takaisin nukkumaan; selvästi se siis huomasi olevansa yksin, muttei ollut asiasta millänsäkään. Nyt mökillä se on vähän väliä jäänyt yksin sisälle päikkäreille kun muut ovat olleet ulkona. Se, että yksinolo on tähän saakka ainakin sujunut hyvin, helpottaa mua, koska Ukolla on ollut haasteita yksinolon kanssa. Siksi mulla onkin ollut kamerasysteemit valmisteltu jo ennen Velhon tuloa, tämä yksinolon opettelu kun on kokemuksesta viisastuneena mulle sydämen asia 😃 (toki se oli Ukonkin kohdalla - silloinkin oltiin kyllä valmistauduttu, mutta tehtiin alussa tiettyjä asioita jotka jälkiviisaina huomattiin virheiksi).

On se kyllä niin söpö! Snautserinpennun pulloharjaparta ja katse on kyllä ihaninta mitä tiedän. Sen tassut on vielä niin pehmeät, ei elämän kovettamat, ja maha pullea ja vaaleanpunainen. Leikittäessä sitä olen huomannut, että saalisviettiä ja taistelutahtoa ei ainakaan erityisemmin tarvitse kaivaa esiin, mikä on tietysti mukavaa tulevaisuuden harrastuksia ajatellen. Palkkautumisesta en tosin vielä osaa kauhean hyvin sanoa: lelu toimii välillä, välillä ei, ja nami taas kohtuullisesti, mutta ei Velho kyllä niin perso niille ole kuin Ukko. Kehu taas tuntuu ehkä toimivan paremmin kuin Ukolle, ja varmaan paremmin kuin keskivertosnautserille. Hyvin varovaisesti tosin sanon näin, koska vastahan tässä ollaan alussa, eikä snautseri tosiaan ole tunnettu maailman miellyttämishaluisimpana rotuna - varsinkaan urokset. 

Velho bussissa


Ollaan me käyty sosiaalistamisreissuillakin. Bussilla Velho matkusti ensimmäisen kerran keskiviikkona, kun mentiin tutustumaan Isoon Omenaan (kauppakeskukseen). Siellä käytiin lataamassa matkakorttiin kautta ja muutenkin kävelemässä ja katselemassa. Velho otti koko homman rennosti, paitsi Omenan uloskäynnin, jossa ritilätyyppinen alusta vähän jännitti. Siitäkin tosin selvittiin omin tassuin juuston avulla. Käytiin me Velhon kanssa myös jo ensimmäisillä koiratreffeillä, kun tavattiin puolitoistavuotiasta cottoniurosta Teddyä. Molemmat suhtautuivat toisiinsa reippaan leikkisästi.

Mökkimatkalla 

Mitäs muuta me ollaan tehty? Ainakin harjoiteltu trimmipöydällä seisomista ja hampaiden harjausta, sekä hihnakävelyä että vapaanaoloa, katsottu hampaita, kopeloitu tassuja ja korvia, tutustuttu imureihin (rikkaimuri oli jännittävä, tavallinen ei) ja matkustettu autolla. Peruskäskyista tosiaan ollaan leikin varjolla pikkuhiljaa harjoiteltu vasta omaa nimeä/kontaktia, luoksetuloa, istumista ja paikkaa. Nopeasti Velho tuntuu tajuavan!

Ai niin! Velhoa voi nyt seurata myös Instagramissa @yerawizardvelho 😄

Tässä vielä muutamia kuvia:

Tyypillistä Velhoa ja Ukkoa - Ukko on ollut aivan ihana ja kiltti "isoveli"


Kaverukset 💛
Velho 7,5 viikkoa
Kuva: Petra Tiittanen

Velho 7,5 viikkoa
Kuva: Petra Tiittanen




maanantai 15. heinäkuuta 2019

Saanko esitellä: Mihan Aitovirna

Viime viikolla, vain hetkiä sen jälkeen kun olin julkaissut edellisen postauksen, sain vihdoin tietää kuka pennuista muuttaa mun luo!

Ja niinhän siinä kävi, että sain yhden suosikeistani, oranssipantaisen pojan 😊 Samalla sain myös tietää, että pennun viralliseksi nimeksi tulee Mihan Aitovirna. Pentueen kirjain on A ja teemana kasvit. Käytiin Saimin ja Railin listoilta läpi nimivaihtoehtoja tapaamiskerroilla, ja oma suosikkini niistä oli tuo Aitovirna. Siinäkin kohtaa sain siis suosikkini! Vieläkään en ole kyllä lyönyt lukkoon pennun kutsumanimeä, vaikka alan pikkuhiljaa ollakin melko varma siitä. Lopullisen päätöksen paljastan sitten myöhemmin.

Pennut sirutettiin ja rekattiin toissapäivänä, joten varmaan melko piakkoin alkaa Aitovirnani näkyä koiranetissakin 😁

Pentu täytti tänään 7 viikkoa ja kotiutuu viikon päästä, ja samalla muuttuu mun elämä pitkäksi aikaa. Aika jännittävää!

Tässä eri tapaamiskerroilla otettuja kuvia mun pennusta:

Naamakuva 26.6.

Naamakuva 26.6.
kuva: Anni Kammonen

27.6. 💝

Mä ja pentu 27.6.
kuva: Anni Kammonen

27.6. 💝


27.6. 💝

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Pennun vanhemmat, taustaa ja sukutaulunörttelyä

Kuten otsikko kertoo, aion kirjoitella nyt vähän pennun taustoista ja suvusta. Mähän olen jo nuorena ollut ihmisten puolella sukututkimusfani, joka on tehnyt sukupuita ja kaivellut tietoja. Nyttemmin tämä intoilu on tietysti siirtynyt koiriin, ja koirissahan tämä onkin antoisaa kun sukutauluja riittää pitkälle ja tiedot on helposti saatavissa - ainakin suomalaisista koirista, kiitos Kennelliiton ylläpitämän KoiraNetin. KoiraNet onkin ollut mulla nyt jo pitkään selaimen suosituin sivu, käyn siellä vähän joka päivä tarkistamassa tai kaivelemassa jotain, tai ihan vaan päivittämässä tietojani vaikka rodun uusimmista terveystuloksista tai valioista.

Koirissa ihan ylipäätään olen huomannut olevani todella kiinnostunut jalostuksesta ja siihen liittyvistä valinnoista, joten senkin takia tietysti tulee kulutettua KoiraNetiä. Mulle ei ollutkaan ihan sama, mistä pentueesta ja minkälaisista vanhemmista ja suvusta pennun ottaisin. Mulle vaakakupissa painaa monet eri asiat, ja vaikka ihan täydellistä yhdistelmää ei varmaan koskaan ole, niin kuin ei ole täydellistä yksilöäkään, niin halusin, että mulle tärkeät asiat ovat plussan puolella ja tasapainossa.

Mitä sitten pentueen vanhemmilta halusin? Ennen kaikkea halusin tietysti hyvän luonteen. Jollain erityisillä, spesifeillä harrastusominaisuuksilla ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että koiralla on ylipäätään korvien väli kunnossa ja elämä sen kanssa on mukavaa. Luonnetesti olisi tietysti ollut plussaa, mutta isä Gray kun on venäläinen niin sitä ei sillä ole, ja emä Vippi taas aiotaan luonnetestata vielä tulevaisuudessa. Terveys oli myös tärkeää; arjen perusterveys tietysti ja virallisista tuloksista erityisesti luusto ja siinä lonkat, sillä jos snautserilla jotain ongelmaa on, niin se on yleensä lonkissa. Grayn luusto (lonkat ja kyynärät) kuvattiin vasta viime vuoden lopulla, joten sitä sai hieman jännittää, mutta tulos oli onneksi priimaa. Vipin tulokset ovat myös hyvät. Koska haluan käydä koiran kanssa myös näyttelyissä ja koska rodunomainen snautseri on mielestäni kaunis, halusin myös ulkomuodoltaan korkealuokkaiset vanhemmat, joilla on myös näyttelyistä meriittejä. Mitä sukutauluun tulee, katsoin myös sitä; vaikka en suurinta osaa sukutaulun koirista tunnekaan, pystyy jo paperiltakin, ja netistä tietoa etsimällä, saamaan jotain käsitystä millainen koira on kyseessä.


Minkälaisia koiria sieltä pennun taustalta sitten löytyy?


Emä: Mihan Mittumaari "Vippi" (Mihan Neljän Suora x Vigilen Ciao Bella)

Vippi
kuva: Josefiina Niska
Syntymäaika: 14.6.2016
Tittelit: C.I.B POHJ MVA FI MVA SE MVA NO MVA EE MVA SEV-18
Lonkat: B/B
Kyynärät: 0/0
Silmät: terveet
Pentue: ensimmäinen

Vippi on kasvattaja-omistajien mukaan vahvaluonteinen narttu, joka ei jää kenenkään jalkoihin eikä ole alistuvaa tyyppiä. Siltä löytyy kuitenkin myös miellyttämisenhalua. Vippi on erittäin varmaluonteinen; saisi kuulemma vaikka katto romahtaa päälle eikä se olisi millänsäkään. Se on myös avoin; kun kävin joulukuussa moikkaamassa sitä messarissa pentumielessä, se kapsahti heti syliini ja pussaili naamani kokonaan - viimeistään siinä vaiheessa olin aivan varma, että tästä haluan pennun. Ulkomuodollisesti Vippi on yksi suosikkisnautsereistani: sillä on kaunis ja tasapainoinen rakenne, hieno pää kuten kaikilla mihalaisilla, upea, tasaisen värinen ja hyvin pippuroitunut turkki, ja kaunein häntä, jonka olen snautserilla nähnyt.

Vippi liikkeessä
kuva: Josefiina Niska
Vipin terveystulokset miellyttävät minua myös. Lonkat voisivat tietysti olla A:t, mutta B:t ovat aivan hyvät, terveeksi laskettavat lonkat jotka kelpaavat minulle.
Emänä Vippi on ollut hyvä ja huolehtiva. Alkuun se ei kuulemma meinannut lähteä edes ulos pissalle, kun oli niin kiire hoitaa pentuja. Vieraillessamme pentujen luona se on määrätietoisesti ajanut Ukon pois aarteidensa luota - eihän sitä nyt vieraisiin koiriin ole luottamista vauvojen kanssa - mutta ihmisiin se on suhtautunut luottavaisesti ja esimerkiksi imettänyt pentuja usean vierailijan sylissä. Kasvattajalle syntyi myös päivää aiemmin kääpiösnautseripentue, ja niiden Vippi on myös antanut tunnollisesti vierailla maitobaarissaan.


Emän vanhemmat: Mihan Neljän Suora "Eddy" (Mihan Pakkasenpurema x Mihan Värisuora) ja Vigilen Ciao Bella "Bella" (Mohner's Epo Effect x Aulerco Morgana)


Eddy (vas) ja Bella (oik) näyttelyssä
kuva: Mihan kennel
Eddy
Syntymäaika: 24.9.2012
Tittelit: C.I.B POHJ MVA FI MVA SE MVA DK MVA EE MVA LV MVA LT MVA BALT MVA RU MVA EE JMVA LV JMVA LT JMVA BALT JVMA RKFV HEJW-13 SEJV-13 SEV-18
Lonkat: A/A
Kyynärät: 0/1
Silmät: terveet
Polvet 0/0
Pentueet: 5

Bella
Syntymäaika: 26.4.2013
Tittelit: C.I.B FI MVA SE MVA EE MVA LV MVA RIGAW-15
Lonkat: B/B
Silmät: PPM
Pentueet: 1

Eddystä ja Bellasta mulle tulee ensimmäisenä mieleen se, kun juttelin joulukuussa messarissa Vipin handlerin Marin kanssa. Hän on omistanut vuosikymmenten varrella monia snautsereita - muun muassa meidän Brunon veljen Mihan Basillin, jonka jälkeläisiä kaikki nyky-mihalaiset ovat - ja hän sanoi, että jos koiran paikka olisi silloin ollut auki, olisi hän mielellään ottanut Vipin, sillä Vipin vanhemmat ovat hänen kaikkien aikojen lempparisnautsereitaan. Jos noin kokenut snautseri-ihminen sanoo noin, voi tietää että kyseiset koirat todellakin ovat mahtavia yksilöitä.

Eddyn mä tunnenkin, sillä Eddyn omistaja omistaa myös Ukon emän Hanin, ja he asuvat ihan Annin ja Ukon lähellä. Olemme siis tunteneet ihan siitä saakka, kun Ukko tuli elämäämme. Eddy on mukava snautseriuros, lunkiluonteinen ja luotettava kaveri, joskin toisia uroksia kohtaan hieman dominoiva (ei ole ketään, jota Ukko kunnioittaisi enemmän kuin Eddy-enoa 😄). Eddyllä on myös useita pentueita, ja se on osoittautunut aivan mahtavaksi periyttäjäksi! Eddyn emä on elävä legenda Risu eli Mihan Värisuora, upea näyttelykaunotar ja jalostusnarttu, jonka jälkeläisiä kaikki nykyään syntyvät mihalaiset ovat (Risun emä puolestaan on legendaarinen Mihan Hyazintti "Sinttu", jolla on todennäköisesti enemmän titteleitä kuin yhdelläkään toisella snautserilla maailmassa - ainakaan Suomessa). Risu on Ukon mummi, ja siis minun pentuni isomummi. Risu on upea periyttäjä - Eddyn kahdeksasta pentuesisaruksesta viisi on muotovalioita, kaksi on luonnetestattu tai MH-kuvattu ja yksi kisaa rally-tokossa voittajaluokassa. Eddyn kahdeksasta emänpuoleisesta puolisisaruksesta (eli Risun muista jälkeläisistä) puolestaan kolme on muotovalioita, yksi on luonnetestattu, suorittanut BH-kokeen ja koulutustunnukset TK1 ja RTK1 tokosta ja rally-tokosta, ja yksi kisaa agilityssa. Ei ollenkaan huono siis. Eddyn isä Pera (Mihan Pakkasenpurema) puolestaan on paitsi kansainvälinen muotovalio sekin, myös Kennelliiton kaverikoira, joka on myös palkittu Kennelliiton kaverikoiramitalilla toiminnastaan. Pera käy kaverikoiravierailuilla vanhustenkodeissa. Tällaiset jutut ovat mielestäni todella ihania sukutaulussa löytyvillä koirilla, sillä se osoittaa, että koirat ovat todistetusti ihanaluonteisia.

Bellan olen nähnyt vain kerran - messarissa vuonna 2017 - ja tällöin en vielä tiennyt ottavani sen jälkeläisen, joten en kiinnittänyt siihen huomiota siinä mielessä. Bellasta minulle on kerrottu, että se on aivan ihanaluonteinen, rauhallinen narttu. Bella polveutuu Mihan nartuista, ja sen narttulinja menee aina Mihan kantanarttuun Curbits Dafneen saakka. Mitä enemmän olen saanut pikkuhiljaa asioista tietää, sitä varmemmin olen tiennyt, että haluan Vigilen C-pentueen jälkeläisen. Bellan veli Vigilen Carpe Diem on omasta mielestäni yksi komeimmista snautseriuroksista - ellei komein - ja sekä se, että Bella ovat menestyneet näyttelyissä huippuhyvin (Bella oli muun muassa paitsi rotujärjestön vuoden näyttelytulokas 2014, myös vuoden näyttelysnautseri 2014). Bellan sisko Vigilen Cinderella kisaa tokossa ja agilityssa (se oli myös vuoden tokosnautseri 2017) ja sen toinen sisko Vigilen Cara Mia puolestaan toimii omistajansa kanssa Kennelliiton tukikoirakkona sekä käy säännöllisesti koulussa lukukoirana. Tämä jälkimmäisin erityisesti puhuttelee minua, koska se kertoo niin hyvää luonteesta. Kyseessä siis on todella huippusuku monessa mielessä. Sukutaulullisesti minua kiinnostaa erityisesti myös Bellan isän isä, joka on amerikkalainen musta snautseri (Bardwoods Black Jack). Mustia ja p&s snautsereitahan ei saa sekoittaa Suomessa ilman erityislupaa, ja silloin harvoin kuin niin tehdään, menee hyöty mustien puolelle, sillä niiden geenipooli kaipaa enemmän laajennusta. Niinpä aika harvasta p&s snautserisuvusta löytyy mustia, ja minusta se että tässä suvussa löytyy, on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen asia, sillä se takaa sen että täysin uutta tuoretta verta todella on.


Isä: Nettl Greit Nike Fast "Gray" (Top Target Non Stop Winner x Nettl Greit Ileria Felice)

Gray
kuva: Nina Sokolova (Facebook)
Syntymäaika: 1.12.2016
Tittelit: LV MVA RU MVA RU JMVA RKFV RIGAW-18 EURASIAW-19
Lonkat: A/A
Kyynärät 0/0
Pentue: toinen

En ole koskaan valitettavasti tavannut Grayta, sillä se asuu Pietarissa, eikä sen Suomen reissulle astutukseen otettu mukaan ylimääräisiä katsojia. Olen kuitenkin kysellyt Graysta useilta sen tavanneilta ihmisiltä, ja se vaikuttaa aivan upealuonteiselta koiralta (Saimi kuvailikin sitä sanoilla "aivan ihana"). Se on kuulemma todella varmaluonteinen uros joka tulee toimeen tilanteessa kuin tilanteessa, ja perusluonteeltaan rauhallinen. Ensi kertaa Mihalaan astutukseen tullessaan se ei kuulemma ollut moksiskaan uudesta paikasta tai Saimin ja Ahdin sille haukkuvista koirista, vaan lähti vaan heti muina miehinä leikkimään morsiamensa kanssa. Astutuksen jälkeen se oli tullut sisään, käynyt makoilemaan isäntänsä jalkoihin, ja ottanut rennosti. 

Gray liikeessä
kuva: Nina Sokolova (Facebook)
Ulkomuodollisesti Graylla on hieno karva ja upea pää (parta tosin on trimmattu venäläiseen tyyliin, joka on vähän erilainen kuin meillä täällä Suomessa). Sillä on myös upeat, maatavoittavat ja ulottuvat liikkeet. Gray on menestynyt Venäjällä näyttelyissä erinomaisesti, se muun muassa valittiin vuoden alussa Eurasian Winner -näyttelyssä rotunsa parhaaksi - kyseinen näyttely on ilmeisesti Venäjän suurin/tärkein. Grayn korvat ja häntä on valitettavasti typistetty, sillä Venäjällä se on edelleen sallittua, ja osa sitä harrastaa. En itse pidä typistämisestä eettisesti tai ulkonäollisesti, mutta sehän ei onneksi periydy. Mielestäni Grayn ainoa vika on se, että se on takaa omasta mielestäni hitusen ylikulmautunut - mutta jos tuo on ainoa vika, jonka keksin koko yhdistelmästä, niin aika hyvin voisi sanoa asioiden olevan. 


Isän vanhemmat: Top Target Non Stop Winner (Top Target Chizar x Top Target Family Jewel) ja Nettl Greit Ileria Felice (Art Platinum PR Nettl Greit x Art Platinum Luxury Nettl Greit)

Top Target Non Stop Winner
kuva: kennel Top Target

Top Target Non Stop Winner
Syntymäaika: 15.1.2012
Tittelit: C.I.B FI MVA RU MVA LT MVA CZ MVA RO MVA BY MVA RU JMVA RKFV HEJW-12
Lonkat: A/A

Nettl Greit Ileria Felice
Syntymäaika: 21.10.2013
Tittelit: RU MVA BY MVA RU JMVA RKFV
Terveystulokset: En ole löytänyt tietoa netistä


Grayn vanhemmista en tiedä kovinkaan paljon, sillä en ole heitä tavannut tai nähnyt (molemmat ovat venäläisiä). Tiedän, että Ileria Felice ei ole kasvattajan omistama koira, vaan oli sijoituksessa, minkä takia ehkä siitä on vähemmän tietoa tai kuvia saatavilla. Non Stop Winnerista on hieman enemmän tietoa ja kuvia.

Nettl Greit Ileria Felice
kuva: kennel Nettl Greit
Non Stop Winner on käynyt myös Suomessa näyttelyissä (se saa, koska ei ole typistetty), ja saanut Suomen sertin ja siksi on myös Suomen muotovalio. Se on tunnetusta venäläisestä Top Target kennelistä, ja sen sukutausta painottuu vahvasti kennelin omiin koiriin ja linjoihin. Sen isä Top Target Chizar on maailmanvoittaja 2012, ja oli myös kyseisessä MV-näyttelyssä RYP-sijoilla - ei mikään turha koira siis. Non Stop Winnerin isälinja jatkuu venäläisten ja amerikkalaisten koirien kautta kuuluisaan Parsifal di Casa Netzeriin, joka on ainoa Westminsterin (Pohjois-Amerikan kuuluisimman/tärkeimmän näyttelyn) Best In Show:n voittanut snautseri. Parsifal di Casa Netzerin isä taas on kukapa muukaan kuin suomalainen legendaarinen Jandumin Hasse, joka aikanaan oli erittäin voittoisa koira ja tunnettu jalostusuros. Hasse kävi näyttelyissä samoihin aikohin kuin meidän Bruno (80-luvun lopulla), ja vanhempani muistavat sen oikein hyvin - se oli kuulemma silloin aina Hasse tai Mihan Yrjöhenrikinboy, joka voitti näyttelyt. Hasse on myös vahvasti mihalaista sukua, sillä sen isovanhemmista kaksi on Mihan koiria.

Ileria Felice on tosiaan ollut Nettl Greit -kennelin sijoituskoira. Se on täyssisko Nettl Greit Champagnelle, joka on Mihan kennelin Suomeen tuomien Likan (Nettl Greit Prime Rose Mihan's) ja Petjan (Nett Greit Parsival Mihan) emänemä. Vaikken Ileria Felicesta ja sen suvusta paljoa tiedäkään, tiedän sen, että Likka ja Petja ovat osoittautuneet kaikin puolin mahtaviksi koiriksi, ja siksi voin aika hyvillä mielin luottaa myös tähän sukulinjaan. Ileria Felicen isänisä Nois Epoha Rockfeller on myös Ukon iso-isoisä, joten jotain tuttua sielläkin kuitenkin.


Tällaista sukutaulututkailua, googleninjailua ja snautseri-ihmisten härräämistä loputtomilla kyselyillä olen harrastanut! Huomaa varmaan, että olen ihan liekeissä koirien sukututkimuksesta 😂 Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen pentuni takaa löytyvään sukuun ja koiriin, ja niihin tietoihin joita olen sieltä saanut. Mitä enemmän olen saanut tietää, sitä enemmän olen huomannut tykästyväni pentueen sukupuuhun. Sen, tuleeko mun koirasta aivan mahtava yksilö, ei pitäisi ainakaan olla sukutaustasta kiinni! Erityisesti minua lämmittää molempien vanhempien vahvahermoiset luonteet, hienot terveystulokset, upeat ulkomuodot ja näyttelytulokset, erilaisissa kennelliiton tehtävissä toimivat hyväluonteiset lähisukulaiset, sekä yhdistelmän matala sukusiitosprosentti (kahdeksalla sukupolvella laskettuna 0,06%). Grayn sukutaulu on kylläkin tällä hetkellä KoiraNetissä hieman puutteellinen, mutta tiedän kyllä mitä koiria siellä puuttuvissa palikoissa on.

Nämä kolme ensimmäistä blogipostausta ovat olleen vähän tällaista taustoitusta - seuraavalla kerralla päästään jo varmaan vähän käytännöllisempiin juttuihin. 😊



maanantai 8. heinäkuuta 2019

Pentu tulossa + Omaa koirataustaa + Pentukuvia!

Varoitus, nyt on tulossa kilometripostaus! 😄

Kuten tervetulopostauksessa kerroin, minulle on tulossa ensimmäinen oma koiranpentu, snautseri, parin viikon päästä. Miten tähän sitten päädyin, minkä pentueen ja kasvattajan valitsin ja minkälaisia pennut ovat?

Synnyin vuonna 1992 perheeseen, jossa oli jo snautseri, joten rotu on suorastaan verissä. Vanhempani olivat hankkineet vuonna 1986 hieman ennen naimisiinmenoaan Mihan kennelistä snautseriuros Brunon, joka oli viralliselta nimeltään Mihan B-Lumimies (tähän nimeen liittyy hauska tarina - Brunon emä oli synnyttänyt jo noin 5-6 pentua, kun sitä piti mennä ulos pissattamaan. Ulos talviseen lumipenkkaan syntyi sitten samalla yksi urospentu, ja koska kyseessä oli B-pentue, piti nimen alkaa B:llä: siispä B-Lumimies). Snautseriin vanhempani olivat päätyneet, koska halusivat tarpeeksi ison, mutta kuitenkin kompaktin kokoisen koiran, joka oli hermoiltaan tarpeeksi "kova", terve ja joka ei kuolannut tai tiputtanut ihan hirveästi karvaa. Isäni oli lisäksi kuullut joltain snautserin omistavalta työkaveriltaan tarinoita snautserista, ja se vaikutti hänestä hauskalta rodulta. Tuolloin Suomessa ei ollut kovinkaan paljoa snautserikasvattajia, ja isäni muistin mukaan heidät ohjattiin rotuyhdistyksen pentuvälityksestä legendaarisen Mihan kennelin Saimi ja Ahti Niemisen pakeille Porvooseen, sillä sinne oli tulossa pentuja. Sieltä sitten lopulta (Saimin kuulustelun jälkeen) kotiutui Bruno.

Bruno
Bruno eli pitkään ja terveenä lähes 15-vuotiaaksi. Se kuoli vuoden 2000 lopulla kun olin itse 8,5-vuotias. En siis itse varsinaisesti koskaan huolehtinut Brunosta, koska olin vielä niin pieni, mutta muistan Brunon aivan selvästi, se oli erottamaton osa arkea. Bruno oli niin monessa mielessä se Maailman Paras Koira. Nykyisin meidän perheessä suorastaan jalustalle nostettu, se oli luonteeltaan loistava koira, mitä vahva- ja pitkähermoisin tapaus, joka tuli toimeen tilanteessa kuin tilanteessa, totteli käskyjä ja johon pystyi luottamaan täysin. Kaikki pitivät Brunosta, se on tähtenä ei pelkästään meidän perheen muistoissa, vaan myös monen sukulaisen ja ystävän. Ilman Brunoa en olisi tässä, hankkimassa omaa snautseria ja kirjoittamassa siitä blogia.

FIN MVA Mihan B-Lumimies "Bruno"
(Mihan Anselmi x Smokestone's Snow Byrd)
Brunon kuoleman jälkeen pyysimme nuoremman siskoni Annin kanssa vanhemmiltani uutta snautseria vuosikausia, mutta sitä ei koskaan perheeseen tullut. Äiti koki Brunosta luopumisen niin raskaaksi, ettei halunnut enää uutta koiraa, eikä hän myöskään halunnut sitoa perhettä, matkusteluja yms. uuteen koiraan. Alkuvuosina olimme vanhempien mielestä liian nuoria, kuulemma koiran hoito olisi kuitenkin jäänyt heille, myöhemmin sitten liian vanhoja ("muutatte kuitenkin kohta pois ja sitten koiran hoito jää meille"). Iskä oli kyllä välillä innostunutkin, mutta äitiä emme saaneet koskaan suostuteltua.

Bruno
Reilu kaksi vuotta sitten, keväällä 2017, siskoni Anni oli sitten vihdoin sitä mieltä, että aika olisi kohta kypsä ihan omalle snautserille. Hän ajatteli, että hankkisi koiran ideaalisti kesällä 2018 valmistuttuaan yliopistosta. Seurasimme toki Mihan kennelin (mitä sitä hyvästä pois vaihtamaan) sivuja Facebookissa jo tällöin, ja huomasimme tuolloin keväällä 2017, että sinne oli tulossa pentuja. Niinpä Anni laittoi Saimille ja Ahdille viestiä, ja kysyi, josko näitä pentuja voisi tulla katsomaan ja samalla puhumaan suunnitelmista ottaa seuraavana vuonna oma. Pian Saimi sitten soittikin takaisin: etkö huomannut Facebookia, me jäädään nyt eläkkeelle ja tämä on viimeinen meillä Porvoossa syntyvä pentue. Raili jatkaa kasvatustyötä Kempeleessä, mutta pentuja ei nyt ole hetkeen tulossa lisää. Ota tästä yksi!

Facebookiin oli juuri samaan aikaan totta tosiaan ilmestynyt ilmoitus Saimin ja Ahdin eläköitymisestä. Ei ne toki muusta eläköityneet, kuin siitä pentujen hoidosta - toisin sanoen porskuttavat edelleen virallisina kasvattajina ja trimmaajina (nyt n. 85-vuotiaina...), mutta Mihan pennut eivät tuon kevään 2017 jälkeen ole syntyneet enää heillä. Kasvatustyötä jatkaa kolmas kasvattaja Raili Kärkkäinen toisella puolella maata Kempeleessä.

Niinpä erinäisten mietintöjen ja järjestelyjen jälkeen Anni päättikin varata yhden urospennun tästä kevään 2017 pentueesta. Itsestään selvää oli heti, että minä olisin pennun "erityiskummitäti", ja vahvasti sen elämässä mukana. Ukko, viralliselta nimeltään Mihan Luikka, haettiin kotiin Annin luo lähes tasan kaksi vuotta sitten heinäkuussa 2017. Ja onpa se opettanutkin paljon meille molemmille!

Ukko
Hoidin Ukkoa jo heti ihan pikkupentuna tosi paljon, koska Anni oli silloin kesätöissä ja minä en. Se oli tietysti meille molemmille ensimmäinen kokemus elämästä pennun kanssa. Ukko oli kyllä varsinainen riiviö, mutta samalla niin ihana sellainen! Naskalihampaitaan se halusi teroittaa ihan hurjasti koko ajan ihmisiin, ja ulkona se imuroi kaiken mitä vaan maasta irtosi, erityisesti pikkukivet (se jouduttiin useampaan kertaan viemään pentukuukausina eläinlääkäriin oksetettavaksi, kun oli ehtinyt nielaista jotain liian isoa ja epätoivottua). Reipas se oli aina, ja on edelleen - kaikki äänet, alustat ja paikat käy, eläinlääkäristä tai muista vastaavista ei todellakaan turhaan traumatisoiduttu, ja joutuipa Ukko kerran vielä jossain määrin pentuikäisenä jopa aggressiivisen koiran puremaksi koirapuistossa; tämäkään ei aiheuttanut mitään ongelmaa koirapuistoja ja muita koiria kohtaan (päinvastoin, se rakastaa niitä).

Mihan Luikka "Ukko"
(Möllerhaus Xmas Xplorer x Mihan Iisoppi)
Ukkoa sosiaalistettiin ahkerasti, ja siitä sekä Ukon perusluonteesta johtuen se on kyllä maailman ekstrovertein koira joka rakastaa kaikkea ja kaikkia, ja jonka mielestä on ihanaa olla huomion keskipisteenä. Ja onhan se myös aivan ihana läheisyydenkipeä halimönkiäinen! Ukon elämänasenteesta voisi kyllä kuka tahansa ottaa mallia: maailma ja elämä on aivan hurjan ihana ja mielenkiintoinen ja jokaiseen aamuun herätään iloisena häntää heiluttaen. 💛
Ukko
Ukon kanssa Anni on harrastanut ainakin toistaiseksi ihan vaan omaksi ja koiran iloksi rally-tokoa, ja näyttelyissä ollaan jonkun verran käyty (allekirjoittanut handlerina, koska Anni ei viihdy kehässä). Näistä lajeista olenkin oppinut ja innostunut Ukon myötä!

Paljon muutakin on tullut Ukon myötä, lähinnä valtava määrä tietoa, kokemusta, ja kiinnostusta erilaisiin koiramaailman asioihin, sekä tietysti uusia ihmis- ja koiratuttuja.

Luonnollista on, että aloin sitten itsekin miettimään, milloin olisi oikea aika omalle koiralle. Mietin kyllä aluksi muitakin, vähän "helpompia" (=miellyttämisenhaluisempia) rotuja; snautserin lisäksi tunnun olevan kiinnostunut eniten paimenkoirista, ja tällä hetkellä haaveenani on, että joskus omistaisin snautseri(e)n lisäksi sileäkarvaisen collien. Se mahdollisuus on kuitenkin vielä hamassa, suunnittelemattomassa tulevaisuudessa. Joka tapauksessa lopulta päädyin kuitenkin siihen, että ei, snautseri sen on oltava ennen mitään muuta. En vaan voinut kuvitella ottavani ensimmäiseksi omaksi koirakseni jotain muuta, se olisi tuntunut suorastaan petturuudelta. Sitä paitsi haluaisin olla nostamassa snautserirodun profiilia harrastuskentillä, ja senkään takia vaikkapa collien kanssa harrastaminen ei vaan olisi tuntunut samalta. Voi olla, että snautserin kanssa joudun kiristelemään enemmän hampaitani, mutta kyllä se sitten palkitseekin.

Viime syksyllä sitten päätin, että tänä keväänä haluaisin pennun. Kasvattaja oli tietysti aivan selviö. Tiesin, että Vipille (Mihan Mittumaari), josta pidän kaikin puolin kovasti, oltiin suunnittelemassa pian pentuja, joten otin lokakuussa yhteyttä Railiin, joka on paitsi kasvattaja, myös Vipin omistaja. Olin omaksikin yllätyksekseni päätynyt siihen, että haluan nartun, joten narttua lähdin Vipistä odottelemaan. Tuolloin sulhasta ei vielä oltu päätetty, ja juoksuja odoteltiin helmi-maaliskuulle, joten ihan suunnitelmien mukaan kevääksi en ollut pentua saamassa. No, ei se mitään. Mitä enemmän ajattelin Vippiä, otin siitä selvää, ja kävin sitä messarissa tapaamassa "tulevan pentuni emä" -mielessä (olin toki tavannut Vipin aiemminkin, mutten niillä kerroilla ollut vielä ajatellut sitä pentumielessä), sitä varmempi olin siitä, että haluan juuri tästä nartusta pennun. Todennäköisestä urosvalinnastakin minulle kerrottiin, ja otin siitä selvää. Kyseinen uros tosiaan lopulta valikoituikin Vipin pentujen isäksi. Se on venäläinen uros Gray, viralliselta nimeltään Nettl Greit Nike Fast. Mitä enemmän sain Graysta tietää, sitä enemmän tykästyin siihenkin. Lisää aion kertoa vanhemmista ja pentueen taustoista seuraavassa postauksessa 😊

Pentueilmoitus
kuva: Mihan kennel
Olin ihan innoissani helmikuun lähestyessä ja odottelin täpinöissäni, että juoksut alkaisivat hetkenä minä hyvänsä. No, niitä saatiin sitten odotella maaliskuun loppupuolelle asti. Lopulta Raili laittoi mulle keskiviikkoaamuna 20.3. viestiä, että juoksut olivat alkaneet ja seuraavalla viikolla olivat menossa progeen ja lopulta Saimille ja Ahdille Mihalaan astutettavaksi. Vippi astutettiin onnistuneesti kahdesti, perjantaina 29.3. ja sunnuntaina 31.3. ja sitten jäätiin vain odottelemaan. Kyllä mua jännittikin! Perjantaina 26.4. sainkin sitten mieluisaksi yllätykseksi Railin tyttäreltä Riikalta ultrakuvan tekstillä "pentuja odotettavissa". Eläinlääkäri oli laskenut ultrassa kuusi pentua, mutta Riikka arveli niitä olevan enemmän. Tiistaina 21.5. Vippi kävi röntgenissä, jossa näkyikin sitten kahdeksan pentua. Laskettu aika oli perjantaina 31.5. ja koska Ukko oli syntynyt kaksi päivää virallisen lasketun ajan jälkeen, odottelin ihan rauhassa ja ajattelin etten varmaan saa kuitenkaan mitään uutista ennen tuota perjantaita. Väärässä olin! Maanantaina 27.5. laitoin viestiä ja kyselin kuinka valas Vippi on, ja vastaukseksi sain, että puolikas valas nyt! Oli siis alkanut päivällä synnyttämään, ja tuossa vaiheessa oli maailmaan putkahtanut neljä poikaa. Jännitys siis tiivistyi, koska meitä nartun odottajia oli paljon ja kasvattajat olivat toivoneet viittä narttua. Muutaman tunnin kuluttua sain viestin, että tilanne oli 4+2. Lopulta sitten vähän ennen puolta yötä sain tietää, että viimeisetkin pennut olivat syntyneet, molemmat poikia. Lopullinen tulos oli siis kuusi urosta ja kaksi narttua.

Vippi tiineenä 10.5.2019
kuva: Raili Kärkkäinen
Raili mietti yön läpi omien sanojensa mukaan päänsä puhki, mitä tekee narttujen kanssa. Lopulta hän sitten tarjosi mulle aamulla urosta; toinen narttu oli menossa jo pari vuotta aiemmin sovittuun sijoituskotiin, ja toinen toiselle henkilölle, jolle oli luvattu. Lopputulos oli se, ettei kumpaakaan lopulta voinut jättää väliin, ja minä jäin nipinnapin ilman narttua. Vaikka mulla vain uroksista kokemusta onkin, olin jo ihan ehtinyt orientoida itseni narttuun, joten hetken siinä sain sulatella ja mietiskellä asiaa. Varasin kuitenkin aika lailla heti uroksen itselleni, ja pian Raili ilmoittikin että nyt olivat kaikki pennut menneet.

Sen jälkeen kesti jonkin aikaa, että sain ohjelmoitua itseni siihen, että mulle onkin tulossa uros, mutta kyllä se pikkuhiljaa on iskeytynyt, ja nartun ottaminen tästä pentueesta tuntuu vieraammalta. Nyt on tarvikkeet hankittu (ainakin suurin osa), koti valmisteltu pentua varten (listoittamista yms.) ja pentua vaan odotellaan. Oon itsekin yllättänyt itseni sillä, kuinka rauhallinen olen ollut koko tämän ajan pentujen syntymän jälkeen. Eiköhän se jännitys sitten iske viimeistään siinä vaiheessa kun lähden hakemaan pentua, koska olen ehkä oikeasti maailman kovin jännittäjä!

Vippi-mamma 26.6.
Ekan kerran pääsin tapaamaan pentuja keskiviikkona 26.6 ja torstaina 27.6. kun matkustin Kempeleeseen niitä katsomaan. Pennut olivat silloin reilu neliviikkoisia. Kaikki olivat aivan ihania ja reippaita tapauksia, ja Vippi oli ihana ja huolehtiva äippä. Sitä mihin kotiin kukin pentu menee ei oltu vielä päätetty, ja vaikea niissä oli eroja nähdäkään. Joitakin sieltä kuitenkin nousi mulle alustaviksi suosikeiksi.

Toisen kerran kävin katsomassa pentuja sunnuntaina 7.7. kun Raili oli edellisenä päivänä ajanut pentukonkkaronkan Porvooseen Saimille ja Ahdille näytille muutamaksi päiväksi. Pennut olivat päivää vaille kuusiviikkoisia, ja olivat ehtineet kasvaa ihan hurjasti! Otettiin samalla käynnillä myös kännykällä räpsäistyt seisotuskuvat pennuista, vaikka osa kuvista tuli kyllä otettua vähän liian yläviistosta ja valotus oli huonohko. Katsottiin sitten Saimin kanssa ne läpi ja analysoitiin. Muutama suosikki oli ehtinyt vuorokauden aikana tulla kuulemma Saimillekin, muttei suostunut vielä paljastamaan niitä mulle, koska halusi tarkkailla pentuja vielä lisää 😄

Tässä 26.6. otetut naamakuvat ja 7.7. otetut seisontakuvat jokaisesta pennusta!


                                                                   Punainen tyttö:

(taustalla tarkkailee Saimi)



Vaaleanpunainen tyttö:




Harmaa poika:




Keltainen poika:




Oranssi poika:




Pannaton poika:




Ruskea poika:




Sininen poika:




Siinä he nyt sitten ovat, Mihan A-pennut! Virallisia nimiä ei olla vielä päätetty (teema on, todennäköisesti), eikä tosiaan pentujen kotejakaan olla vielä lyöty lukkoon. Mulla on omat suosikkini, mutta luotan kyllä kasvattajiin, sillä he ovat kokeneempia ja viettävät pentujen kanssa enemmän aikaa. Olemme kasvattajien kanssa samaa mieltä siitä, että mulle ei tule sitä luonteeltaan kaikista dominoivinta ja tiukinta tapausta vaan vähän pehmeämpi tyyppi, koska pyritään varmistamaan, että pentu tulisi Ukon kanssa sitten aikuisenakin toimeen kun kerran vietämme niin paljon aikaa yhdessä. Ulkomuodoltaan mulle ollaan antamassa lupaavaa pentua, koska tarkoituksena on käydä näyttelyissä. Saa nähdä kuka niistä lopulta valikoituu, sillä kaikki ovat loppujen lopuksi kyllä todella tasaisia ja lupaavia niin ulkomuodon kuin luonteenkin osalta.

Vielä pari sydämen sulattavaa bonuskuvaa:

Oranssin pennun päänkallistus 27.6. 💛
Sininen pentu söpöilee märkänä sateen jäljiltä 7.7.
Vippi imettää pentuja Annin sylissä 26.6.
Pentujen ruokaympyrä 27.6.


                                      

Pari viikkoa Velhoa takana

Huomenna tulee kaksi viikkoa Velhomaista elämää täyteen, ja samalla Velho täyttää 10 viikkoa. Otankin varmaan huomenna ekaa kertaa kympp...