SNAUTSERIELÄMÄÄ: Pentu tulossa + Omaa koirataustaa + Pentukuvia!

Varoitus, nyt on tulossa kilometripostaus! 😄

Kuten tervetulopostauksessa kerroin, minulle on tulossa ensimmäinen oma koiranpentu, snautseri, parin viikon päästä. Miten tähän sitten päädyin, minkä pentueen ja kasvattajan valitsin ja minkälaisia pennut ovat?

Synnyin vuonna 1992 perheeseen, jossa oli jo snautseri, joten rotu on suorastaan verissä. Vanhempani olivat hankkineet vuonna 1986 hieman ennen naimisiinmenoaan Mihan kennelistä snautseriuros Brunon, joka oli viralliselta nimeltään Mihan B-Lumimies (tähän nimeen liittyy hauska tarina - Brunon emä oli synnyttänyt jo noin 5-6 pentua, kun sitä piti mennä ulos pissattamaan. Ulos talviseen lumipenkkaan syntyi sitten samalla yksi urospentu, ja koska kyseessä oli B-pentue, piti nimen alkaa B:llä: siispä B-Lumimies). Snautseriin vanhempani olivat päätyneet, koska halusivat tarpeeksi ison, mutta kuitenkin kompaktin kokoisen koiran, joka oli hermoiltaan tarpeeksi "kova", terve ja joka ei kuolannut tai tiputtanut ihan hirveästi karvaa. Isäni oli lisäksi kuullut joltain snautserin omistavalta työkaveriltaan tarinoita snautserista, ja se vaikutti hänestä hauskalta rodulta. Tuolloin Suomessa ei ollut kovinkaan paljoa snautserikasvattajia, ja isäni muistin mukaan heidät ohjattiin rotuyhdistyksen pentuvälityksestä legendaarisen Mihan kennelin Saimi ja Ahti Niemisen pakeille Porvooseen, sillä sinne oli tulossa pentuja. Sieltä sitten lopulta (Saimin kuulustelun jälkeen) kotiutui Bruno.

Bruno

Bruno eli pitkään ja terveenä lähes 15-vuotiaaksi. Se kuoli vuoden 2000 lopulla kun olin itse 8,5-vuotias. En siis itse varsinaisesti koskaan huolehtinut Brunosta, koska olin vielä niin pieni, mutta muistan Brunon aivan selvästi, se oli erottamaton osa arkea. Bruno oli niin monessa mielessä se Maailman Paras Koira. Nykyisin meidän perheessä suorastaan jalustalle nostettu, se oli luonteeltaan loistava koira, mitä vahva- ja pitkähermoisin tapaus, joka tuli toimeen tilanteessa kuin tilanteessa, totteli käskyjä ja johon pystyi luottamaan täysin. Kaikki pitivät Brunosta, se on tähtenä ei pelkästään meidän perheen muistoissa, vaan myös monen sukulaisen ja ystävän. Ilman Brunoa en olisi tässä, hankkimassa omaa snautseria ja kirjoittamassa siitä blogia.

FIN MVA Mihan B-Lumimies "Bruno"
(Mihan Anselmi x Smokestone's Snow Byrd)

Brunon kuoleman jälkeen pyysimme nuoremman siskoni Annin kanssa vanhemmiltani uutta snautseria vuosikausia, mutta sitä ei koskaan perheeseen tullut. Äiti koki Brunosta luopumisen niin raskaaksi, ettei halunnut enää uutta koiraa, eikä hän myöskään halunnut sitoa perhettä, matkusteluja yms. uuteen koiraan. Alkuvuosina olimme vanhempien mielestä liian nuoria, kuulemma koiran hoito olisi kuitenkin jäänyt heille, myöhemmin sitten liian vanhoja ("muutatte kuitenkin kohta pois ja sitten koiran hoito jää meille"). Iskä oli kyllä välillä innostunutkin, mutta äitiä emme saaneet koskaan suostuteltua.

Bruno

Reilu kaksi vuotta sitten, keväällä 2017, siskoni Anni oli sitten vihdoin sitä mieltä, että aika olisi kohta kypsä ihan omalle snautserille. Hän ajatteli, että hankkisi koiran ideaalisti kesällä 2018 valmistuttuaan yliopistosta. Seurasimme toki Mihan kennelin (mitä sitä hyvästä pois vaihtamaan) sivuja Facebookissa jo tällöin, ja huomasimme tuolloin keväällä 2017, että sinne oli tulossa pentuja. Niinpä Anni laittoi Saimille ja Ahdille viestiä, ja kysyi, josko näitä pentuja voisi tulla katsomaan ja samalla puhumaan suunnitelmista ottaa seuraavana vuonna oma. Pian Saimi sitten soittikin takaisin: etkö huomannut Facebookia, me jäädään nyt eläkkeelle ja tämä on viimeinen meillä Porvoossa syntyvä pentue. Raili jatkaa kasvatustyötä Kempeleessä, mutta pentuja ei nyt ole hetkeen tulossa lisää. Ota tästä yksi!

Facebookiin oli juuri samaan aikaan totta tosiaan ilmestynyt ilmoitus Saimin ja Ahdin eläköitymisestä. Ei ne toki muusta eläköityneet, kuin siitä pentujen hoidosta - toisin sanoen porskuttavat edelleen virallisina kasvattajina ja trimmaajina (nyt n. 85-vuotiaina...), mutta Mihan pennut eivät tuon kevään 2017 jälkeen ole syntyneet enää heillä. Kasvatustyötä jatkaa kolmas kasvattaja Raili Kärkkäinen toisella puolella maata Kempeleessä.

Niinpä erinäisten mietintöjen ja järjestelyjen jälkeen Anni päättikin varata yhden urospennun tästä kevään 2017 pentueesta. Itsestään selvää oli heti, että minä olisin pennun "erityiskummitäti", ja vahvasti sen elämässä mukana. Ukko, viralliselta nimeltään Mihan Luikka, haettiin kotiin Annin luo lähes tasan kaksi vuotta sitten heinäkuussa 2017. Ja onpa se opettanutkin paljon meille molemmille!

Ukko

Hoidin Ukkoa jo heti ihan pikkupentuna tosi paljon, koska Anni oli silloin kesätöissä ja minä en. Se oli tietysti meille molemmille ensimmäinen kokemus elämästä pennun kanssa. Ukko oli kyllä varsinainen riiviö, mutta samalla niin ihana sellainen! Naskalihampaitaan se halusi teroittaa ihan hurjasti koko ajan ihmisiin, ja ulkona se imuroi kaiken mitä vaan maasta irtosi, erityisesti pikkukivet (se jouduttiin useampaan kertaan viemään pentukuukausina eläinlääkäriin oksetettavaksi, kun oli ehtinyt nielaista jotain liian isoa ja epätoivottua). Reipas se oli aina, ja on edelleen - kaikki äänet, alustat ja paikat käy, eläinlääkäristä tai muista vastaavista ei todellakaan turhaan traumatisoiduttu, ja joutuipa Ukko kerran vielä jossain määrin pentuikäisenä jopa aggressiivisen koiran puremaksi koirapuistossa; tämäkään ei aiheuttanut mitään ongelmaa koirapuistoja ja muita koiria kohtaan (päinvastoin, se rakastaa niitä).

Mihan Luikka "Ukko"
(Möllerhaus Xmas Xplorer x Mihan Iisoppi)

Ukkoa sosiaalistettiin ahkerasti, ja siitä sekä Ukon perusluonteesta johtuen se on kyllä maailman ekstrovertein koira joka rakastaa kaikkea ja kaikkia, ja jonka mielestä on ihanaa olla huomion keskipisteenä. Ja onhan se myös aivan ihana läheisyydenkipeä halimönkiäinen! Ukon elämänasenteesta voisi kyllä kuka tahansa ottaa mallia: maailma ja elämä on aivan hurjan ihana ja mielenkiintoinen ja jokaiseen aamuun herätään iloisena häntää heiluttaen. 💛

Ukko

Ukon kanssa Anni on harrastanut ainakin toistaiseksi ihan vaan omaksi ja koiran iloksi rally-tokoa, ja näyttelyissä ollaan jonkun verran käyty (allekirjoittanut handlerina, koska Anni ei viihdy kehässä). Näistä lajeista olenkin oppinut ja innostunut Ukon myötä!

Paljon muutakin on tullut Ukon myötä, lähinnä valtava määrä tietoa, kokemusta, ja kiinnostusta erilaisiin koiramaailman asioihin, sekä tietysti uusia ihmis- ja koiratuttuja.

Luonnollista on, että aloin sitten itsekin miettimään, milloin olisi oikea aika omalle koiralle. Mietin kyllä aluksi muitakin, vähän "helpompia" (=miellyttämisenhaluisempia) rotuja; snautserin lisäksi tunnun olevan kiinnostunut eniten paimenkoirista, ja tällä hetkellä haaveenani on, että joskus omistaisin snautseri(e)n lisäksi sileäkarvaisen collien. Se mahdollisuus on kuitenkin vielä hamassa, suunnittelemattomassa tulevaisuudessa. Joka tapauksessa lopulta päädyin kuitenkin siihen, että ei, snautseri sen on oltava ennen mitään muuta. En vaan voinut kuvitella ottavani ensimmäiseksi omaksi koirakseni jotain muuta, se olisi tuntunut suorastaan petturuudelta. Sitä paitsi haluaisin olla nostamassa snautserirodun profiilia harrastuskentillä, ja senkään takia vaikkapa collien kanssa harrastaminen ei vaan olisi tuntunut samalta. Voi olla, että snautserin kanssa joudun kiristelemään enemmän hampaitani, mutta kyllä se sitten palkitseekin.

Viime syksyllä sitten päätin, että tänä keväänä haluaisin pennun. Kasvattaja oli tietysti aivan selviö. Tiesin, että Vipille (Mihan Mittumaari), josta pidän kaikin puolin kovasti, oltiin suunnittelemassa pian pentuja, joten otin lokakuussa yhteyttä Railiin, joka on paitsi kasvattaja, myös Vipin omistaja. Olin omaksikin yllätyksekseni päätynyt siihen, että haluan nartun, joten narttua lähdin Vipistä odottelemaan. Tuolloin sulhasta ei vielä oltu päätetty, ja juoksuja odoteltiin helmi-maaliskuulle, joten ihan suunnitelmien mukaan kevääksi en ollut pentua saamassa. No, ei se mitään. Mitä enemmän ajattelin Vippiä, otin siitä selvää, ja kävin sitä messarissa tapaamassa "tulevan pentuni emä" -mielessä (olin toki tavannut Vipin aiemminkin, mutten niillä kerroilla ollut vielä ajatellut sitä pentumielessä), sitä varmempi olin siitä, että haluan juuri tästä nartusta pennun. Todennäköisestä urosvalinnastakin minulle kerrottiin, ja otin siitä selvää. Kyseinen uros tosiaan lopulta valikoituikin Vipin pentujen isäksi. Se on venäläinen uros Gray, viralliselta nimeltään Nettl Greit Nike Fast. Mitä enemmän sain Graysta tietää, sitä enemmän tykästyin siihenkin. Lisää aion kertoa vanhemmista ja pentueen taustoista seuraavassa postauksessa 😊

Pentueilmoitus
kuva: Mihan kennel

Olin ihan innoissani helmikuun lähestyessä ja odottelin täpinöissäni, että juoksut alkaisivat hetkenä minä hyvänsä. No, niitä saatiin sitten odotella maaliskuun loppupuolelle asti. Lopulta Raili laittoi mulle keskiviikkoaamuna 20.3. viestiä, että juoksut olivat alkaneet ja seuraavalla viikolla olivat menossa progeen ja lopulta Saimille ja Ahdille Mihalaan astutettavaksi. Vippi astutettiin onnistuneesti kahdesti, perjantaina 29.3. ja sunnuntaina 31.3. ja sitten jäätiin vain odottelemaan. Kyllä mua jännittikin! Perjantaina 26.4. sainkin sitten mieluisaksi yllätykseksi Railin tyttäreltä Riikalta ultrakuvan tekstillä "pentuja odotettavissa". Eläinlääkäri oli laskenut ultrassa kuusi pentua, mutta Riikka arveli niitä olevan enemmän. Tiistaina 21.5. Vippi kävi röntgenissä, jossa näkyikin sitten kahdeksan pentua. Laskettu aika oli perjantaina 31.5. ja koska Ukko oli syntynyt kaksi päivää virallisen lasketun ajan jälkeen, odottelin ihan rauhassa ja ajattelin etten varmaan saa kuitenkaan mitään uutista ennen tuota perjantaita. Väärässä olin! Maanantaina 27.5. laitoin viestiä ja kyselin kuinka valas Vippi on, ja vastaukseksi sain, että puolikas valas nyt! Oli siis alkanut päivällä synnyttämään, ja tuossa vaiheessa oli maailmaan putkahtanut neljä poikaa. Jännitys siis tiivistyi, koska meitä nartun odottajia oli paljon ja kasvattajat olivat toivoneet viittä narttua. Muutaman tunnin kuluttua sain viestin, että tilanne oli 4+2. Lopulta sitten vähän ennen puolta yötä sain tietää, että viimeisetkin pennut olivat syntyneet, molemmat poikia. Lopullinen tulos oli siis kuusi urosta ja kaksi narttua.

Vippi tiineenä 10.5.2019
kuva: Raili Kärkkäinen

Raili mietti yön läpi omien sanojensa mukaan päänsä puhki, mitä tekee narttujen kanssa. Lopulta hän sitten tarjosi mulle aamulla urosta; toinen narttu oli menossa jo pari vuotta aiemmin sovittuun sijoituskotiin, ja toinen toiselle henkilölle, jolle oli luvattu. Lopputulos oli se, ettei kumpaakaan lopulta voinut jättää väliin, ja minä jäin nipinnapin ilman narttua. Vaikka mulla vain uroksista kokemusta onkin, olin jo ihan ehtinyt orientoida itseni narttuun, joten hetken siinä sain sulatella ja mietiskellä asiaa. Varasin kuitenkin aika lailla heti uroksen itselleni, ja pian Raili ilmoittikin että nyt olivat kaikki pennut menneet.

Sen jälkeen kesti jonkin aikaa, että sain ohjelmoitua itseni siihen, että mulle onkin tulossa uros, mutta kyllä se pikkuhiljaa on iskeytynyt, ja nartun ottaminen tästä pentueesta tuntuu vieraammalta. Nyt on tarvikkeet hankittu (ainakin suurin osa), koti valmisteltu pentua varten (listoittamista yms.) ja pentua vaan odotellaan. Oon itsekin yllättänyt itseni sillä, kuinka rauhallinen olen ollut koko tämän ajan pentujen syntymän jälkeen. Eiköhän se jännitys sitten iske viimeistään siinä vaiheessa kun lähden hakemaan pentua, koska olen ehkä oikeasti maailman kovin jännittäjä!

Vippi-mamma 26.6.

Ekan kerran pääsin tapaamaan pentuja keskiviikkona 26.6 ja torstaina 27.6. kun matkustin Kempeleeseen niitä katsomaan. Pennut olivat silloin reilu neliviikkoisia. Kaikki olivat aivan ihania ja reippaita tapauksia, ja Vippi oli ihana ja huolehtiva äippä. Sitä mihin kotiin kukin pentu menee ei oltu vielä päätetty, ja vaikea niissä oli eroja nähdäkään. Joitakin sieltä kuitenkin nousi mulle alustaviksi suosikeiksi.

Toisen kerran kävin katsomassa pentuja sunnuntaina 7.7. kun Raili oli edellisenä päivänä ajanut pentukonkkaronkan Porvooseen Saimille ja Ahdille näytille muutamaksi päiväksi. Pennut olivat päivää vaille kuusiviikkoisia, ja olivat ehtineet kasvaa ihan hurjasti! Otettiin samalla käynnillä myös kännykällä räpsäistyt seisotuskuvat pennuista, vaikka osa kuvista tuli kyllä otettua vähän liian yläviistosta ja valotus oli huonohko. Katsottiin sitten Saimin kanssa ne läpi ja analysoitiin. Muutama suosikki oli ehtinyt vuorokauden aikana tulla kuulemma Saimillekin, muttei suostunut vielä paljastamaan niitä mulle, koska halusi tarkkailla pentuja vielä lisää 😄

Tässä 26.6. otetut naamakuvat ja 7.7. otetut seisontakuvat jokaisesta pennusta!

Punainen tyttö:

(taustalla tarkkailee Saimi)

Vaaleanpunainen tyttö:

Harmaa poika:

Keltainen poika:

Oranssi poika:

Pannaton poika:

Ruskea poika:

Sininen poika:

Siinä he nyt sitten ovat, Mihan A-pennut! Virallisia nimiä ei olla vielä päätetty (teema on, todennäköisesti), eikä tosiaan pentujen kotejakaan olla vielä lyöty lukkoon. Mulla on omat suosikkini, mutta luotan kyllä kasvattajiin, sillä he ovat kokeneempia ja viettävät pentujen kanssa enemmän aikaa. Olemme kasvattajien kanssa samaa mieltä siitä, että mulle ei tule sitä luonteeltaan kaikista dominoivinta ja tiukinta tapausta vaan vähän pehmeämpi tyyppi, koska pyritään varmistamaan, että pentu tulisi Ukon kanssa sitten aikuisenakin toimeen kun kerran vietämme niin paljon aikaa yhdessä. Ulkomuodoltaan mulle ollaan antamassa lupaavaa pentua, koska tarkoituksena on käydä näyttelyissä. Saa nähdä kuka niistä lopulta valikoituu, sillä kaikki ovat loppujen lopuksi kyllä todella tasaisia ja lupaavia niin ulkomuodon kuin luonteenkin osalta.

Vielä pari sydämen sulattavaa bonuskuvaa: